Oli sopiva ilma, pakkasta alle kymmenen, ja pikkanen tuuli. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta.
Tuli mieleen ala-asteen hiihtoretket, mitä vihasin yli kaiken. Paitsi silloin, kun tiedossa oli hyvät eväät.
Oon ollu aina ruuan perään, näin tarkemmin kun aattelen. Muistan kerran, jolloin ala-asteella hiihdettiin pieni matka jonkin kallion viereen, opettajalla oli halkoja ja makkaraa mukana. Tehtiin notski, paistettiin makkaraa ja veettiin raudalta maistuvaa mehua. Silloinkin paistoi aurinko. Ja se makkara oli hyvää. Koska sitä söi ulkona.
Mun mielestä elämässä tärkeimpiä asioita on iloita pienistä hetkistä ja mielikuvista, asettaa itselleen pikkuruisia tavoitteita ja saavutella niitä. On parasta, kun lakkaa hetkeksi murehtimasta velvollisuuksia ja taloutta. Ne huolettaa lähes aina, ja aina saisi stressata asiasta kuin asiasta, jos vaan antaa stressille mahdollisuuden. Joka kuukausi tässä kuitenkin laskut maksetaan, syödään ja käydään harrastamassa. Lapsillakin on satunnaisesti jotain vaatetta päällä ;)
Jos vaan ehtii tän maailman kiireiltä hetkeksi ees miettimään, pysähtymään. Niin sitä lämpimästi suosittelen. Muistatko ekan kerran kun lumi narisi talvikenkien alla? Minä muistan hämärästi ekan kerran, kun muistan muistavani. Ja se tuoksu. Puhdas, raikas pakkasen tuoksu. Oli pimeää, ja hiljaista. Tuollakin narisi, kun käveltiin. Miltä kaakao tuoksuu pakkasilmassa? Taivaalliselta. Ja jos sen kylkeen iskee juustoleivän, jota saa mussuttaa kohmeisin räpylöin samalla kun aurinko häikäsee silmiä, on ainakin minun onneni taattu taas hetkeksi. Ja jos aikuinen saa tollasesta pienestä näin mukavat olotilat, voitte kuvitella miten lapset mussutti hymy poskilla juustoleipää ja hihittivät saadessaan kaakaota.
Äiti pääsi kantamaan kymmenenkiloista sitten hankiapitkin, pulkkaa ja tavaroita toisessa kädessä raahaten, kunnes tasaisella maalla poika suostui menemään siskonsa syliin pulkan kyytiin. Johon sitten nukahti. Raasu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti