sunnuntai 7. huhtikuuta 2013

Taulu kahdesta lepakkoelukasta.

Turhamaisuus on välillä elämän suola.

Saimme naimijaislahjaksi (menimme maistraatissa vaivihkaa naimisiin ja pidimme naimijaisiksi ristityt juhlat kesällä mökillä, ilman häähäilyä.) ystävältämme omatekemän taulun. Koska meidän talossa jokaikinen seinä on jotain kiveä, mikä on päällystetty kurjalla laastilla, ei taulu ole tähän päivään mennessä löytänyt tietään seinälle. Joutuisihan sitä ostamaan proppuja, miettimään minkä kokoinen terä pitää olla kyseiselle propulle, ostaa proppuun sopivat ruuvit ja etsiä vielä porakoneen terän avaaja, joka hukkui joskus viime syksynä. Liian työlästä mun makuun.

Taulu on ollut esillä, olkkarissa hyllyn päällä seinää vasten. En ole saanut kuitenkaan tilaisuutta tuijottaa sitä. Ajankanssa. Niin että voi nähdä jokaisen siveltimen vedon ja kuvitella toisen tunnetiloja ja ajatuksia.

Makuuhuone on ollut varasto, pyykkitupa, ja unellekin korkeintaan tarpeet täyttävä lokero. Ei mitään tunteita herättävä, tylsä ja tavanomainen nukkumispaikka.

Ajattelin sitten vaihtaa lakanat, joka johti koko makuuhuoneen uudelleen järjestämiseen, puunaamiseen, ja pitkästä aikaa sisustamiseen. Olen jättänyt kämpän tuunaamisen lapsien jälkeen sikseen, korkeintaan siivonnut ja yrittänyt saada käytännölliseksi. Nyt moneen vuoteen järjestelin tavaroita niin että ne miellyttävät silmää, eivätkä ole millään tavalla käytännöllisesti.

Taulu sai paikan minun vierestä, mun uuutena yöpöytänä toimivan vanhan lipaston päältä. Nyt voin tuijotella sitä herättyäni, ja ennen nukkumaan menoa. Mies sai puolelleen kehystetyn kuvan meistä. Tykkää tai ei, se näyttää siinä hyvältä. On ihanaa, kun voi mennä ajoissa sänkyyn siksi, että tulee esteettisesti hyvä mieli oleskella makuuhuoneessa. Sama hyvänolontunne, mikä tuli pienenä oman huoneen suursiivosta.

Käsi kramppaa, kirjoitan kännykällä. Öitä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti