Taas on huomaamatta vierähtänyt miltei kuukausi edellisestä kirjoituksesta. Vapaa-aika on huvennut entisestä paljoudesta vähäiseen. 2v8kk ja 1v8kk muksut sekä 8kk koiruus yhdessä työkuvioiden, kotihommien, parisuhteen ja harrastusten sekä rentoutumisen kannalta pitävät huolen siitä, ettei tietotekniikan ihmeelliseen maailmaan riitä niin paljon aikaa, että saisi vielä jotain luovaakin aikaiseksi.
Pitkällä tähtäimellä tämä ajanjakso blogissa saakin muistuttaa siitä, kun aika on liian kallista käytettäväksi asioiden kertaamiseen. Ja virtuaaliseen kanssakäymiseen. Itse arvostan oikeaa olemista ja tekemistä, ja minua harmittaa toisaalta suunnattomasti, etteivät omat lapset tule kokemaan kännykätöntä ja netitöntä lapsuutta. On surullista, että kaikki ovat tavoitettavissa äkkiä, ilman puhuttua sanaa, ilman naamakkaista kohtaamista. Jälkeenpäin ajateltuna, oli hyvä juosta muutamat kilometrit kysymässä voisiko joku olla. Nykyään (ainakin omien käsitysten mukaan) ollaan koulun jälkeen skypessä ja facessa, mietitään porukalla kolme tuntia, että pitäiskö tehdä jotain tai mennä jonnee, ja päädytään istumaan koneen ääressä juoden eeässää ja linkitetään hauskoja juutuupivideoita toisten seinille. Kuinkahan kauan menee, kunnes ihmiset alkavat vierastamaan kunnolla sosiaalisia tilanteita. Ja niille joille se on muutenkin luonnekysymyksenä vaikeaa, netti on tietty hyvä pakokeino, mutta työntää oikeaa maailmaa ja sosiaalisen kanssakäymisen helppoutta vielä kauemmas. Samalla niin kätevä ja elämää helpottava tekijä, mutta toisaalta uhka ihmisten väliselle vuoroviestinnälle. Harvojen tarvitsee enää hakea tietoa kirjastosta, ja virastoihin soittelutkin ovat vähentyneet nettihakemuksien myötä. Soneran asiakaspalvelussa saa tehdä töitä ihan tosissaan että saisi ihmisen luurin päähän (ja vittu tää on muuten todella rasittavaa!).
Ja sitten on avauduttu spontaanisti.
Kassotaan milloin saan seuraavan kerran blogihepulin, siijuu and adjöö.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti