Oon onnellinen. Mulla on kaksi ihanaa lasta. Mies, hyvä niinsanottu tukiverkko, joksi sitä kait tänäpäivänä kutsutaan. Sukulaisia ja ystäviä jotka ovat läsnä ja auttavat. Pidän suuresti lähipiiristäni, ja muiden tarinoita kuunnellessa ja lueskellessa tajuan olevani vieläkin onnekkaampi kuin miltä minusta tuntuu.
Syötiin lasten kanssa aamupalaa, ja katselin ikkunasta kuinka kaupungin työntekijä teki lumitöitä. Naapurin vanha herra työnsi vieressä lumikolaa, vaikkei lumityöt kuuluisi hänelle ollenkaan. On kai eläkkeellä. Mietin että ärsyttikö kaupungin työntekijää, vai oliko se hetki joka lumisen päivän kohokohta, kun sai jutella sen miehen kanssa. Oottiko se eläkkeellä oleva päivää jolloin satoi lunta. Katsoiko se ikkunasta, ja hyökkäsi ulos kun kaupungin mies ilmestyi.
Lapset ovat kipeinä. Lämpö nousi jälleen, joten voin hyvällä omallatunnolla olla menemättä ulkoilemaan aamupäivästä, ja kirjoittaa blogia. Oli muuten aikamoinen homma miettiä nimeä, ja kun nimi löytyi, oli ongelmana ulkoasu. Nyt se on sinnepäin. Lämmin ja kutsuva.
Kuntopyörään on jo koskettu, tiskit on koneessa ja blogille annettu potkaisu takapuoleen, tästä se lähtee.
Lounasta lapsille, eessäni on päiväuniaika, jolloin aina sillointällöin saan hetken itselleni. Kahvia ja suklaata. Teetä ja näkkäriä. Jotain puputettavaa minkä saa syödä _rauhassa_. Samalla katson joko nauhalta Iholla-ohjelman jaksoja, tai luen kirjaa.
Toivon etten tuki monella kirjoituksella päivässä tätä sivustoa, nimittäin asiaa riittäisi laidasta laitaan. Vaikka mitä väliä sillä on, sitä varten tän blogin perustin, että saan kirjoittaa niin paljon kun haluan, ja mitä haluan. Blogi mulle, jotta muistaisin joskus myöhemmin mitä oon ajatellu, ja voisin myötähäpeäkseni niitä sit lueskella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti